Matka on syvä

Kirjoitettu maaliskuussa 2012


***


Myrskyistä meren varoittivat monet, muttei tuntenut pelkoa rinnassaan lähtiessään seilaamaan yli peilityynen lahden. Kimmeltävän kristallinen vesi muodosti polkua uudenkarhealle kolmimastoiselle laivalle, jonka ohjaamossa mies ylpeänä seisoi. Ahavoituneet kädet pitelivät mahonkista, kauniisti muotoiltua ruoria, sivelivät sen pintaa kuin naisen herkkiä muotoja. Auringon kalpeat säteet valaisivat komeat kasvot, saivat ruiskukan siniset silmät kiiltelemään innostuksesta ja onnesta.


Valkean leningin keveä kangas liikahteli sirosti naisen askeltaessa eteenpäin. Ohut silkki näytti nuolevan hoikkia reisiä, sen pitsinen helma kosketti maan pintaa jokaisella askeleella ja lumi sen alla sirpaloitui silkasta kunnioituksesta pieniksi hiutaleiksi. Pitkät vaaleat hiukset kehystivät kalpeita kasvoja joiden ilme oli kiristynyt tuskasta. Punaiset huulet tiukkana viivana, harmaissa silmissä ikävän kyyneleet, kirkkaat kuin keväisen vuoripuron soliseva virta. Pakkasen punertamat posket ja sulaneen lumihiutaleet sulaneina norsunluun valkealle iholle.


Usva nousi taivaalle kuin utuinen harso peittäen horisontin valkeudellaan. Ensimmäiset sadepisarat koskettivat laivan kantta, ne huuhtoivat pois turvallisuuden tunteen, ilmapuntarin haavanlehden kaltainen vapina kertoi tarinaansa nousevasta myrskystä. Rankkasade raiskasi puuta karkealla kosketuksellaan saaden miehen tähyämään majakasta loistavaa kermanvaaleaa valoa. Avomeri. Pelko valtasi hiljaa mielen laivan kieppuessa epävakaassa aallokossa kuin vapaana heiluva pihakeinu.


Vapaalle sielulle villejä luonnonkasveja. Talvella mahdoton niitä oli löytää, joten oli tyytyminen vaaleankeltaisiin ruusuihin ja valkeaan harsokukkaan. Nainen puristi kimppua kuin pelastusrengasta, hoikat sormet kiertyivät varsien ympärille, ne painoivat pieniä haavoja käsiinsä. Askeleet hidastuivat hänen lähestyessään paikkaa, jossa rakkaansa ei levännyt. Paikkaan, jossa kiveen kaiverrettuna tyhjä teksti, ei tuo mies koskaan mereltä palannut sinne sydämensä jätettyään.


Huuhtoutuessaan yli laidan viimeisenä ajatuksenaan vanhat englatilaiset kahvilat, kuluneet mukulakivikadut ja vaimon heleä nauru, hän vajosi suolaiseen veteen. Sen kylmyys sai haukkomaan henkeä, yön pimeys kietoi hänet pehmeään syleilyynsä, antoi virran viedä mukanaan. Näkevinään merenneidon keltaiset silmät ja kimmeltävät pyrstösuomut hän sulki silmänsä viimeisen kerran kadotessaan yhä syvemmälle meren muodostamaan maailmaan. Näki vielä vilauksen terävistä hampaista, punaisista hiuksista, kun tuo ihmeellinen olento veti häntä alemmas, alemmas loputtoman syvään hautaan.


Nainen laski kukat hellästi haudalle. Ei tuntenut kylmyyttä ei kipua pudotessaan polvilleen ja nyyhkyttäessään merelle menetettyä rakkauttaan. Sulki silmänsä ja painoi suudelman kovalle, graniitinharmaalle kivelle. Surun ollessa meri, hän opetti naisen uimaan. Ehkä kyseessä ei ollut onnellinen loppu, ehkä kyse oli tarinasta.

Kiitorata

Kirjoitettu 25.01.2008, toimii myös novellikokoelmani nimenä


***


Putoan ja putoan, aina vain alemmas, enkä kuitenkaan saavuta maanpintaa, vaikka lähestyn sitä koko ajan. Tunnen, ettei vauhtini enää kasva, vaan kierrän samaa kehää, eikä kukaan pysäytä vauhtiani. Tunne on sama kuin vuoristoradassa, mutta vatsanpohjaani ei kutita, odotan vain kohtaavani kylmän ja kovan maan ja jättäväni taakseni pitkän putoamisen. En ole varma kuinka kauan olen valunut alaspäin, koska en ole varma onko aika pysähtynyt, en edes tunne liikkuvani, mutta näen pilvet alapuolellani aina vain selvempinä. 

Tunnen kuinka silmäni painuvat raskaina kiinni, putoan edelleen ja vedän polvet leukani alle; sama kai se on missä asennossa putoaa. Naputtelen sormillani kulunutta ilmaa ja hengitän syvään, miksi aina minä joudun pohtimaan ilmassa elämän syvintä tarkoitusta? Hymyilen Jumalan huonolle huumorintajulle, mutta olen onnellinen, että sillä edes on huumorintajua, muuten olisin varmaan pudonnut synkässä pimeydessä, josta en olisi voinut erottaa edes värejä. Rakastan värejä, olen rakastanut niitä aina. Ne kertovat lähes yhtä paljon kuin kehonkieli, ja ymmärrän totta kai molempia loistavasti. Olenhan itsekin lähes jumaluuden perikuva, valkoisine hampaineni ja kiiltävän mustine hiuksineni, puhumattakaan salaperäisestä hymystäni tai uhkeista muodoistani. 

Perehdyn kuitenkin pohtimaan asiaa, miksi olen yhä putoamassa alemmas, enkä pysähdy hetkeksikään. Mieleni tekisi kylmää appelsiinimehua ja jääkuutioita, mutta olen lähes varma, ettei niitä ole nyt saatavilla. Koetan tukahduttaa janoni ja nojaan taaksepäin, makaan nyt ilmassa ja annan käsieni roikkua vapaina, ne liihottavat siipien lailla vieressäni. Minulla on kauniit kädet, ne tekevät minusta haavoittuvan. Ainakin olen luullut käsiäni aina kauniiksi, mutta nyt kun tulen ajatteleeksi, niin ovatkohan ne sitä? Kynteni ovat pitkät ja täydellisesti viilatut, suonet näkyvät himmeästi kuulaasta hipiästi, luut erottuvat hämmentyneinä ihon alta. Nahka on muuttunut ehkä hieman ryppyiseksi, mikä on mielestäni omituista, sillä se ei ollut aamulla ryppyinen. Mutta loppujen lopuksi, milloin viimeksi on ollut aamu? Näen auringon koko ajan, en osaa enää erottaa aamua ja iltaa, niiden raja on hämärtynyt oranssinpunaiseksi, tanssahtelevaksi vanaksi, joka liukuu läpi pitkän ja kylmän elämän. 

Kumarrun hypistelemään pikimustia kiharoitani, lihakseni tuntuvat oudon väsyneiltä ja käden liikuttaminen tekee kipeää. Koskettaessa yhtä kiharavanaa, huomaan sen muuttuneen mustasta kiiltävän harmaaksi, lähen hopeansävyiseksi ja älähdän hiljaa. Päästän hiuksistani irti, ne kimpoavat takaisin niskaani ja laskeutuvat sinne yhtä pehmeästi kuin ennenkin. Nostan kädet kasvoilleni ja annan sormien vaeltaa ihollani, tunnen kuinka se on veltostunut ja silmäkulmiani peittävät rypyt. Annan käsien laskeutua rinnoilleni, ne eivät tunnu enää niin kiinteiltä ja täyteläisiltä, tunnen niiden roikkuvan hieman. Järkytyksestäni huolimatta olen rauhallinen, vastoin normaalia käyttäytymistäni nojaan pääni polviin ja ajattelen. 

Jos kerran on olemassa elämän kiertorata, jossa me puksutamme täyttä höyryä eteenpäin, on kai jossakin oltava myös määränpää, päätepysäkki, jossa kuuluu jäädä pois, jonne kai myös elämä loppuu. Matkan aikana on tuleva eteemme erilaisia asioita, outoja tuntemuksia, rakastumista, vihaa ja pelkoa, sekä kymmeniä muita tunteita, joita emme kykene edes tunnistamaan. Tunnen sisälläni jonkinlaisen Déjà Vun, olen tiennyt tämän joskus aiemminkin. Jotenkin tunnun lähestyvän maalia, päätepysäkkiä, maata, miksi sitä kukin tahtoo kutsua. 

Jalkani koskettavat kevyesti maahan, kuulen soran rahisevan allani, mutten tunne kipua. Kaikki tuntuu uneliaalta, huomaan silmieni painuvan kiinni, mutta kuulen yhä äänet, kaukana liplattavat laineet, lasten naurun, haistan omenapuun ja mullan tuoksun, mutten näe enää. Ymmärrän, etten ole enää se sama nainen kuin olin kymmeniä vuosia sitten, nyt olisi minun vuoroni kohdata päätepysäkki, matkata tähtiin. 

Unelmia ja piilopaikkoja

Kirjoitettu 15.12.2007


***


Piilopaikka
Unelmia
Toiveita
Muistoja

Tulevaisuus. 

"Tito, oletko koskaan ajatellut..." 
"Tiedät etten koskaan ajattele." 
"Tiedänkö?" 
"Tiedät." 
"Ai." 

Kesäyön hämyinen tunnelma, utuisten pilvien peittämä taivas. Sauna ja tervan pisteliäs tuoksu. Hiljalleen keinuva aallokko, vihreän ruohon kahina askelten lähestyessä. Auringosta oli jäljellä vain punertava kajastus, se oli laskeutunut jonnekin horisonttiin, kauas poikien ajatuksista. Cearl huokaisi hiljaa, häntä ei huvittanut palata kaupunkiin, kesä oli ollut upea. Viimeiset lämpimät ilmat olivat nyt käsillä, eikä maailmassa ollut ainoatakaan syytä palata meluun ja ihmisten armoille. 

Pojat olivat täysin toistensa vastakohtia, he erosivat toisistaan kuin yö ja päivä, tai kuin aurinko ja kuu. Cearl oli herkempi, ujompi ja hän ei koskaan tehnyt mitään harkitsematonta. Tito puolestaan ryhtyi umpimähkään aina sellaisiin asioihin, joita ei ajatellut muutamaa sekuntia kauempaa, mutta se oli yksi syy, jonka vuoksi Cearl häntä rakastikin. Titolla oli mustat, olkapäille ulottuvat hiukset ja tummanharmaan silmät, joilla hän tuijotti aina vetoavasti häneen yrittäen houkutella tämän mukaan kaiken maailman koiruuksiin. Cearl oli ulkonäöltään lähes täysin toisen vastakohta, hän oli vaalea, eikä koskaan päivettynyt, vaikka vietti lähes kaikki aikansa ulkona. 

"Cearl, mennään uimaan." 
"Tähän aikaan?" 
"Ei kai täällä ruohossakaan auta koko yötä maata." 

Nopea vilkaisu toiseen poikaan sai tämän sydämen pamppailemaan ja tämä suostui mukisematta Titon ideaan. 

"Uidaan sille isolle kivelle, mikä tuolla on." 

Vesi oli kylmää, kylmempää kuin kumpikaan oli odottanut, mutta kumpikin ponnistelivat päästäkseen pienelle kalliolle, joka oli lähes keskellä järveä. Sieltä näki saunojen savupiipuista ilmoihin kiemurtelevan savun ja kuuli pikkulasten iloiset kiljahdukset, joita ei tosin enää siihen aikaan yöstä kuulunut. Viimein päästyään istumaan, Cearl tunsi kuinka hänen hampaansa kalisivat yhteen ja iho meni kananlihalle. Ehkä ei sittenkään ollut niin hyvä idea lähteä uimaan keskellä yötä, vaikka ilta olikin ollut lämmin. 

"Cearl, kerro minulle unelmistasi", Tito pyysi pehmeällä äänellä. 
Toisen kurtistaessa kysyvästi kulmiaan, hän kiskoi pojan istumaan osittain syliinsä. 
"Haluan kuulla niistä, tässä ja nyt." 
Pojan huulet kaartuivat hienoiseen hymyyn, kun tämä vastasi: "Minulla on paljonkin unelmia. Yleensä olemme niissä täällä, yhdessä, eikä meidän tarvi enää palata." 
Puhuessaan Cearl katsoi jonnekin kauas, eikä kumpikaan puhunut hetkeen mitään, jottei lumous särkyisi. Toinen oli vain niin kaunis tuijottaessaan siinä horisonttiin, ja Titon teki mieli suudella häntä. 

"Olen aina halunnut osata lentää", Cearl jatkoi hetken päästä. 
"Lentää?" 
"Niin kuin lintu, tiedäthän? Uskoin pienenä, että minulle vielä jonain päivänä kasvaisi siivet, ja voisin pyrähtää lentoon, tuntea itseni vapaaksi", hänen äänensä oli hiljentynyt kuiskaukseksi ja hänen silmäkulmastaan putosi yksinäinen, kristallinkirkas kyynel. 
"Minä tiedän, että vielä joskus opit lentämään, lupaan sinulle", hitaasti Titon sisuksen täytti suloinen tuska, joka toisen sanoista hänelle välittyi. 
Mikään ei ollut pahempaa kuin rikkoutuneet unelmat, joita ei voinut saada takaisin. Mutta kuka oikeastaan väitti, ettei menetettyjä unelmia voisi palauttaa? Hän oli varma, että vielä jonain päivänä Cearl nousisi siivilleen, olisi vapaa ja lentäisi kauas pois, eikä palaisi koskaan. Ja vaikka Tito toivoi, että toinen voisi olla sen myötä onnellinen, hänen sisimpäänsä raasti tieto, että heidän tiensä erkanisivat jonain päivänä. 

"Toisinaan unelmoin myös siitä, että istuisimme yhdessä laiturille, hento kesätuuli puhaltaa kasvoillemme. Juomme yhdessä mansikkamehua, syömme mansikoita. Kävelemme rantatietä käsi kädessä, unelmoimme siitä, kuinka tällainen elämä voisi jatkua ainiaan. Ja niinä hetkinä olen kaikkein onnettomin", hiljainen nyyhkäisy pääsi valloilleen, ja Tito siirtyi lähemmäs toista poikaa. 
Hän tarttui tätä hellästi leuasta ja painoi huulensa vaaleille huulille. Cearl tarttui kiinni toisen hiuksiin ja hymyili vasten tämän huulia. Tällaista elämän kuului olla, suutelemista keskellä järveä, toisen savun ja vaniljan tuoksu hiuksissa, tähdet ja kuu kehystämässä taivasta. 

"Cearl, me emme enää lähde." 
"Mm... Emmekö?" 
"Me jäämme tänne, minä opetan sinut lentämään." 
"Tito?" 
"Kerro?" 
"Tiedäthän, että rakastan sinua?" 

Poika nosti katseensa Titon huulista ja katsoi tätä kysyvästi silmiin. Toisen silmistä oli luettava ainoastaan kaipuu, rauhallisia ja lämpimiä tuntemuksia. Cearl olisi voinut vannoa, ettei ollut koskaan nähnyt toista yhtä onnellisena. 

"Kyllä, kyllä minä tiedän ja pidän aina lupaukseni."
_________________ 

Jälleennäkeminen

Kirjoitettu 03.11.2007

***

Ne jäähyväiset oli nopeat, sä et tahtonu mun muistavan itseäs sairaalloisena aidsiin kuolleena homona, 
vaan kauniina ja elämänhaluisena ystävänä, jolla oli maailman sinisimmät silmät ja sinisimmillään ne 
olivatkin kun kerroit rakastavas mua ja mä olin sillon pakahtua onnesta. Mutta mä muistan myös katkeran 
vihreät kyyneleet kun kerroit, että sun täytyi mennä pois, enkä mä koskaan muistanu itkeneeni yhtä paljon ku 
sillon. Ja sillon sä myös pyysit, et mä en enää tulis, enkä mä tajunnu et sä halusit mulle vaan hyvää, vaan huusin 
et vihaan sua ja et miks sun muka täytyis kuolla, mut sä vaan tukka silmillä totesit, et Jumala oli päättäny niin. 
Eikä me kumpikaan ees uskottu Jumalaan. 

Mä muistan susta enää vaan yhen jutun, kun me oltiin fisustamassa sen järven rannalla. Sä kerroit et olit viime 
kesänä saanu ainaki viistoistakilosen hauen ja mä tiesin et vihasit kalastusta yli kaiken. Ja samaan aikaan, 
ihan hetken päästä sä liukastuit kiveltä ja putosit takapuolelles sinne matalikkoon ja sait kauheen nuhan, ku 
sillon oli jo elokuu. Sillon me naurettiin niin, että ne kaikki kalat varmaan karkas, ja mä loikkasin sinne 
veteen sun viereen ja sit me suudeltiin. Sä sait kuumeen ja mulle ei tullu ees kurkku kipeeks. Ja sä sait aidsin, 
mut mä en saanu ees hiv'iä. Enää mua ei naurattanu yhtään. 

Sun hautajaiset oli kauniit, paljon suhun kohdistuvia nättejä sanoja ja mä sain osakseni vain rumia katseita 
ja syytöksiä, mut mä olin siellä silti loppuun asti. Ja se pappi puhu taivaaseen menosta ja mä en kuunnellu, 
mä aattelin niitä yhteisiä hetkiä, jotka meiltä jäi kokematta, niitä yhteisiä sekunteja, jotka jäivät 
käyttämättä, ja mä rankasin itteeni siitä. Sit sut laskettiin alas maahan ja mä oisin tahtonu huutaa, ettei 
sua saa jättää yksin ku sä pelkäät pimeetä, mut ne ois vaan hymyilly ja tahtonu mun häipyvän. Tai kuolevan. 
Ja tässä mä nyt yhä vuosien jälkeen olin, istumassa sun haudalla, kertomassa kuinka vaimo odotti toista lasta 
ja koira oli oksentanu olohuoneen kalliille persialaismatolla ja muksu oli piirtäny makuuhuoneen tapettiin vedenpitävällä 
tussilla. Vaimo, lapset, työ - ne oli nyt mun viralliset kulissit, mut silti mä kävin kertomassa sulle näitä mulle niin 
merkityksettömiä asioita. Joka päivä mä toivoin, et oisin sun luona siellä missä sä nyt olit. 

Se oli kaunis kevätaamu kun sä lähdit maailman tuulten matkaan ja yhä kymmenen vuoden jälkeen muhun 
sattuu helvetisti kun mä aattelen sua. Taas vuosipäivän aamuna itkin sun haudalla, mut ilma oli kirpeästä 
pikkupakkasesta vaihtunu harmaaseen vesisateeseen, joka uhkasi huuhtoo menneisyyden matkallaan. 
Ja mä asetin kimpun valkosia orkideoja sun haudalle ja sanoin et enää tuu takas, 
mut se ei vähentäis koskaan mun rakkauden määrää. 

Ja kuukauden kuluttuu mä sain kuulla, et mulla on aids ja mä en voinu olla itkemättä onnesta, mä näkisin 
sut taas! Enkä mä edes välittäny et vaimo sai tietää mun syrjähypyistä, mä en ollu koskaan erityisen ihastunu 
siihen tai tai meiän yhteisiin kersoihin; ihminen on itsekäs olento. Mut mä olin varma et se löytäis uuden miehen 
itelleen ja lapsilleen kunnon isän. Viimesinä hetkinä mä vaan ootin, toivoin tapaavani sut pian. Ja sit ku se aika 
koitti, ni mä en hyvästelly tai pyydelly anteeks, mun viimenen toive oli et mut haudattais sun viereen 
ja sit me saatais olla yhdessä, ikuisesti. 

Piilosilla

Kirjoitettu 13.10.2007


***


Kylmät, pimeät yöt, sanattomasta sopimuksesta käynnistetty metsästys, 
piilohippaa ympäri pihamaita, laskematta sovinnotta sataan. Kuinka kävikään, 
saiko piilosilla olo ketään ymmärtämään? Kirveineen ja miekkoineen juoksevat 
toisiaan karkuun, älä huolehdi, myöhemmin olet eksyksissä itsekin, juoksemassa 
karkuun itseäsi, omia persooniasi. Huomaat aikanasi, ettet ole enää yksin. Olet 
vain yksi monista antautuneista, raamittomista kehyksistä. 
Huomaat olevasi yksi meistä. 

Sateiset, näkymättömät kadut, piiloleikki laajenee kaupunkiin, vie mukanaan 
kodittomat, kulkurit, muuten vain onnettomat. Hukassa äärettömissä syvyyksissä, 
upotessaan juoksuhiekkaan, huomatessaan ajan loppuvan. Ja mitä tämä kaikki 
tarkoittaakaan? Mustia silmäpareja pimeydessä, kylmiä käsiä iholla, huutoa ja 
lihan iloja, piilosta. Onko olemassa hippa, jossa mukana on koko kansa, leikki jonka 
on suunnitellut joku ihan muu. Joku jota emme koskaan tulleet näkemään. 

Etsi aivan vääristä paikoista, niin voit löytää yhden, eivät he jää löytämättä 
koskaan, aina on joku epätoivoinen valmis luopumaan sieluttomuudestaan, 
hymystään tai mistä tahansa joka meille kelpaisi palkaksi. Olemmehan aina kuitenkin 
lapsia, pelkkiä pienokaisia, joista vanhemmat pitävät huolta. Eihän meitä kuitenkaan 
ole olemassa, olemme vain tarina jostakin, joka on mahdoton. 
Mikään ei ole mahdotonta. 

Ja aamun valjetessa kääntyy yö päiväksi, näkymättömyys näkyvyydeksi 
ja pitkä ajattomuus kiireeksi. Yöt ovat meitä varten, yhteisiä piiloleikkejämme 
varten, jotka ovat tehty jotta voisimme juosta yhdessä kilpaa kuoleman kanssa, 
hymyillä yhtä kyynisesti maailman hyvyydelle ja unohtaa avunannon. 

Huurre

Kirjoitettu 18.07.2007, ehdottomasti suosikkejani 

***


Minä katson ikkunasta ulos, lasin pinta on harmahtava ja ulkona sataa vettä. Ainahan vettä sataa? Tunnen jonkin seisovan takanani, katselevan itseäni, mutta kääntyessäni ympäri, takanani ei seiso kukaan. Karu huone kaikessa yksinkertaisuudessaan ja rumuudessaan tuo turvaa aikuiselle, joka tietää mitä elämä on. Seinä takanani on kylmä ja liukas, mutta se tuo lohtua. Ei enää kirkkaasti sisustettuja huoneita, kauniita esineitä, mutta mitäpä minä niistä, sinua minulla on ikävä. Hymyilen ajatuksilleni ja pakottaudun valumaan alas kylmälle ja ankealle lattialle. Huoneessa ei ole mikään, mikä voisi viitata entiseen elämään. Vain puinen laveri lattialla, jonka patja on niin kova, että sen sisällä voisi olla betonia. Missä onkaan kahvin täyteläinen tuoksu, makeat, mansikalle maistuvat huulet joita haluan aina vain suudella? Entä missä sinä olet? Kävelen pientä huonetta ympäri ja ympäri, miettien vain missä sinä olet. En ymmärrä mitä tehdä, tai ajatella ja yritän nähdä pihalle, mutta täällä on vain ikkuna, joka näyttää taivaan pudottelevan suuria vesipisaroitaan maahan yhä kiihtyvää tahtia. Kosketan kaulaani, et suutele minua enää ja olen sen vuoksi epätoivoinen ja surullinen. 

En muista enää miltä tunnut. En muista miltä tuntuu ottaa vastaan kielesi, kun suutelet minua kiihkeästi. En halua muistaa, koska se veisi minulta järjen. Suljen silmäni ja lasken kymmeneen, toivoen että olen vieressäsi, sylissäsi, mutta avatessani silmäni huomaan seisovani yhä edelleen sellin nurkassa, kuunnellen rytmikkäästi maata raiskaavaa sadetta. Meillä ei koskaan ollut rytmikästä tai tasaista, me olimme niin samanlaisia. Niinä hetkinä kun unohdit olla kyyninen ja epäuskoinen ja katkera ja surullinen ja hymyilit minulle upeaa hymyäsi, rakastin sinua eniten. Olit aina niin arka vieressäni, siirryit kosketuksestani kauemmas, pelkäsin silloin itsekin itseäni. Annoin sinun aina edetä omaan tahtiisi, vetää minut mukaasi ja kaataa sängylle. Kädet hiuksissani tekivät minulle tuskaa, koska rakastin sinua niin paljon. 
Koska halusin sinua niin paljon. 

Suutuin sinulle niin usein, olit kaikessa parempi kuin minä. Ainakin minä halusin uskoa niin ja osa minusta haluaa uskoa yhä. Vihastani huolimatta rakastan sinua, mutta sinä vain sanoit ettei toisesta voi pitää liikaa, koska rakkaus ei tuntenut minkäänlaisia rajoja. Jossain asioissa olit niin uskomattoman naiivi, niin kesy ja rauhallinen, mutta tiedän että sisälläsi oli peto, joka villisti flirttailen syöksyi kiinni minuun ja soi minulle niin paljon hyvää. Haluan sinut luokseni, kaatamaan minulle lisää kahvia ja sanomaan, että tänä yönä en saa lähteä mihinkään. 

Palaan todellisuuteen, kylmän harmaaseen todellisuuteen. Silmäsi olivat harmaat, eivät kylmän harmaat, mutta sellaiset kauniit. Niitä ei todellakaan pystynyt kuvailemaan sanoin, ehkä onyksi olisi lähimpänä oikeaa. Tarraan kynsillä kiinni seinästä ja raapaisen. Käteeni sattuu seinän karhea pinta, mutta en halua välittää. Miksi välittäisin, kun rakkaimpani on kadonnut tuuleen? En tunne enää seinää, se on kadonnut sumuun ja olen taas aivan hiljaa, enkä halua tuntea mitään. Näen silmissäni vain sinut, nojailemassa pettynyt ilme kasvoillasi, katseessasi peittelemätön viha. Tiedän ettet halua enää olla kanssasi, teinhän ilkeän teon. Mutta onko sinun sen teon vuoksi pakko vihata minua ikuisuuteen? Enhän ole kuitenkaan ihmistä kummempi, mutta hajoan tuskasta, jota sinä minulle tuotan, enkä saisi edes syyttää siitä sinua. Ikävöin sinua nyt, ikävöin sinua huomenna ja sitä seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana. Mitä olet tehnyt minulle? 

Sekunnit kuluvat, mutta en halua tuntea ajan kulkua. Tuijotan eksyneenä kaltereita, synkkää lattiaa ja kuuntelen sadetta. En enää näe sadetta, en tunne kipua, mutta sen sijaan näen sinut, enkä enää tunne tuskaa. Näen vain sinut sylissäni, tunnen tummat hiuksesi paljasta ihoani vasten ja kaipaan sinua. Ajatuksissa olen luonasi, rakastamassa sinua ja pitämässä huolta sinusta. Tiedän, että syvällä sisimmässäsi kaipaat minua, tai haluan uskotella niin. Ehkä en kuitenkaan koskaan enää näe sinua, mutta itsehän olen sen aiheuttanut. Sade ei enää ropise, vaan se tulee alas nopeasti ja odottamatta. 
Käykö minunkin niin, putoanko saamatta vastauksia? 

Maailman kauneimmat silmät

Kirjoitettu 25.10.2007


***


En tiedä kumpaa ikävöin enemmän, sinua vai häntä. Enkä osaa sanoa, kumpi satuttaa minua enemmän, 
se että sinä unohdit minut, vai se että hän jätti minut, koska olette molemmat minulle yhä niin rakkaita. 
Mieleeni nousi muutamia molempien kanssa käytyjä keskusteluja, joita en koskaan voisi unohtaa ja niiden 
pohjalta olin valmis tietämään, valmis olemaan puoleeton. 

" Mikä sulla on, sä oot ihan hiljanen?" 
" Mä vaan mietin. " 
" Miks sä oot tommonen murehtija?" 
" Märehtijä? Enhän mä mikään märehtijä oo!" 

Vastaukseksi sain kuulla rakastamani heleän naurun, joka niin helposti karkasi huuliltasi. 
Miksei ääntäsi voinut vangita pieneen lasiseen purkkiin, jota ravistaessa kuulisin sen aina kun tahtoisin. 
Siinä, vaaleanpunaisella päiväpeitteelläni maatessasi olit jotain, minkä olisin tahtonut sulkea 
sydämeeni ja mieleeni ikuisesti, mutta enhän minä tietenkään voinut. 

" Jos suhun koskee, niin hajoaksä? " 
" En mä varmaan, miten nii?" 
" Mä aattelin, että saanko mä suudella sua? " 
" Et sä tarvi siihen edes lupaa. " 

Ja niin hän suuteli minua, ensimmäistä kertaa. Hymyili huuliani vastaan ja näykkäisi alahuultani, 
enkä voinut estää hymyä leviämästä omille huulillenikin. Suudelman loppuessa hän kertoi 
rakastavansa minua, sen päivän taisin leijua pilvissä, pienet siivet selässä. Mutta jotenkin 
minusta tuntui, etteivät ne siivet kestäisi meidän molempien painoa ja hän tiputti minut alas. 

" Mä en jaksa sua enää! " 
" No mitä mä nyt oon tehny? " 
" Sä vaan oot tommonen, rasittava " 
" Tiedäthän sä että mä rakastan sua? " 

Suudelmien välistä sain vastaukseksi pienen huokaisun, jonka oletin olevan myöntävä. 
Rakastin äkkipikaista luonnettasi, kun mielesi vaihtui muutamien minuutien välillä ja 
yhtäkkiä saatoit olla kuin toinen ihminen. Ja suuttuessasi rakastin ilmettäsi, katsoit 
minuun niin hellästi ja samalla niin pahasti, etten voinut muuta kuin hymyillä sinulle. 

" Maailman kaunein kevät. " 
" Niin on. " 
" Mut arvaa mitä? " 
" Sulla on maailman kauneimmat silmät. " 

Ja niin tiesin kumman valita, valitsisin itseni. En kumpaakaan teistä, kerrankin voisin olla itsekäs ja 
tehdä oman pääni mukaan, unohtamatta silti teitä. Tiesin että löytäisitte vielä toisenne, 
kääntyisitte minua vastaan ja unohtaisitte kaikki kauniit sanat ja teot, jotka olette minulle lahjaksi antaneet. 

Silti rakastan teitä molempia. 

Yhä hymyilevät puut

Yksi omista lemppareistani, kirjoitettu 26.07.2007

***


Kaunistuu tarina vaienneen kertomana, kuka kuuntelisikaan häntä, jonka suusta niin usein 
lohduton sana livahtaa. Ei enää kuudelta teetä, ei enää sanomalehteä aamulla, ei enää edes 
ilkeitä sanoja, eikä varsinkaan kauniita kasvoja. Missä ovatkaan yöt, joina hiipien koitit käydä 
nukkumaan, jottei herättäisi, jottei huomaisi sinut puuttuvan. Luuli etteivät sivut kirjan, 
koskaan voisivat haalistua, muuttuneena ruskeaksi sametiksi, silti kuolivat ne pois alla tekstin. 
Kuitenkin niin kävi, että aika tiimalasimme haihtui tyhjyyteen, hiekka vajosi takaisin pohjalle. 

Missä kohtaavatkaan epätoivo, väsymys ja toivottomuus, siellä missä sadut unohdetutkin, siellä 
missä uinuvat vanhat, loppuun kulutetut unelmat. Tänään keittää kahvia enemmän, meille kahdelle 
vaikket tulisikaan. Vaalea rottinkipöytä katettu kahdelle, paremmista ajoista 
kielivät jo päivänsä nähneet, säröilevät kahvikupit. Pienessä kulhossa mansikka, ehkä toinenkin, 
punaisuuttaan jakaen ympärilleen iloiten. Kuppi tyhjenee, ilta tekee tuloaan, aurinko laskee 
hymyilevänä metsän taa. Hymyilevätkö puutkin, ainakin niin uskotaan. 

Ehkä koskaan tietää saa, mistä johtuikaan uskottomat syrjähyppysi. Sängystä sänkyyn, 
mitä siellä teitkään, ei tahdo edes tietää. Aika ehkä huono, maaperä vääränlainen, vai 
puutarhurissako vika, kun ei ruusu noussut terälehtiin valkoisiin. Joskus vielä oppii, 
ettei kannata ruusuja kasvattaa, piikkeihin teräviin koskea ei voi. Milloin oppikaan 
olemaan varuillaan maaperällä tuntemattomalla, astumatta ansaan niin helposti laukeavaan. 

Puhutaan kaikenlaista, ei pahaa vaan päinvastoin, kehuvat päästä jalkoihin, on kuullut 
tarinat nuo niin monia kertoja, että tietää etteivä ne pidä paikkaansa. Koska ikinä ei saa, 
uskoa mitä sanotaan, se voi hengen viedä tai ainakin pahasti säikäyttää, jollei 
tiedä kuinka sitä oikein kohdellaan. 

Katoamisilmoituksen teki, onhan kyseessä rikos, laiton uhkaus ja toisen omaan kajoaminen. 
Sydämen nimittäin vei rinnasta, eikä sitä takaisin suostu antamaan, vaikka kuinka 
pyytää, toivoo, lupailee. Ilman sydäntä on vaikea olla, eihän pysty ilman sitä kirjoittaman, 
tunteistaan, toiveistaan, sinusta. Ehkä kiltti setä poliisi, auttaa sen löytämään, silloin 
voi sanoa, että on onnistunut kostamaan. 

On jo vanha, ei tunne enää puutetta sydämen. Aika virtaa sisällä, ei ole mitään mihin uskoa, 
ei tunne kylmyyttä, ei sen puoleen lämpöäkään. Näkee vain ne, yhä hymyilevät puut, 
jotka piilottavat auringon taakseen joka ilta, vieden mukanaan viimeisetkin säteet valon, 
viimeisenkin voiman jota tarvitsee. Silti tuntee olevansa onnellinen, ilman sydäntä, mutta 
silti muistot mielellään. 

Pikkulintu

Kirjoitettu 14.07.2007


***


Seisoin hänen vieressään, aistien läheisyyden, toisen ihon lämmön. Samalla olin kuitenkin niin kaukana, 
kaukana hänen mielestään ja hänen ajatuksistaan. Olin vasten hänen kehoaan, mutta hänen mielensä harhaili kaukana läheisyydestäni. 
Nostin käteni koskettaakseni häntä, mutta mies kavahti heti kauemmas. 
"Ivo?" katsoin miehen onyksin värisiä silmiä. 
Ei vastausta. 
"Mikä sinulla on?" kauhu alkoi hiipiä sisälleni. 
Mustaksi hiipuneet silmät katsoivat minua palavasti. 

Tuijotin hänen silmiään, hänen huuliaan jotka kiristyivät ohueksi viivaksi, käsiään jotka puristautuivat nyrkkiin. 
Hän selvästi yritti pidätellä itseään, en vain tiennyt miksi. Astahdin askeleen kauemmas ja Ivo näytti rentoutuvan selvästi. 
Leuto iltatuuli sekoitti hiuksiani, mikä sai miehen taas jännittymään. Ivo astui lähemmäs, tarttui käteeni. 
Hänen silmänsä sulivat ja ne olivat nyt tummanharmaat. Hän kosketti poskeani ja hänen huulensa koskettivat omiani. 
"Anna anteeksi, Qwin", Ivo henkäisi. 
"Mitä?" kuiskasin hiljaa. 
"En saisi", hän katsoi minuun kärsivine silmineen. Katsoin häntä suoraan silmiin, ja suutelin. Kiihkeästi. Ivo kavahti kauemmas hätääntyneen oloisena. 
"En voi", hän sanoi hiljaa. 
"Miksi et, Ivo?" 
"Se on niin väärin", mies kuiskasi. 
Mitään sanomatta hän tarttui käsiini ja kiskaisi minut ruohikolle, syliinsä. Hän katsoi silmiini, silitti kämmentäni. 
Kalpea tuulahdus sai hiukseni taas sekaisin, jolloin Ivo siirsi suortuvan kasvoiltani korvani taa. 
Tunsin taas outoa kiihkeyttä, jonka Ivo taatusti huomasi. Hän tarttui leukaani ja suuteli minua ensin hellästi, sitten kiihkeämmin. 
Hänen silmistään kuvastui hänen halunsa minua kohtaan, mutta hän pidätteli itseään. 

Aamunkoittoon ei ollut kuin muutama tunti. Sähköinen lävistys kulki yhä sisälläni kun kuljimme yhdessä metsässä. 
Tunne oli minun kohdallani miltei yliluonnollinen, en ole ollut ikinä niin pirteä tai niin kiihottunut. 
Taivas oli yllättäen muuttunut kullankeltaiseksi, vesipisarat valelivat maata. Kuljimme Ivon kanssa käsi kädessä, 
hän ei enää hätääntynyt kosketuksestani. Sateella oli aina helpompaa, ei tarvinut pelätä. 
Välillä pysähdyimme vain suutelemaan, sekin tuntui olevan nyt helpompaa kuin aiemmin. 
Välillä saatoin kuitenkin vieläkin tuntea hänen lihaksikkaan vartalonsa jäykkyyden. Ivo tiesi, ettei menisi enää kauaa katoamiseen, lähtöön. 
Hän tiesi, ettei voinut estää itseään pakenemasta Qwiniä, vain sillä hän tiesi että voivansa pelastaa naisen. 

Viimeiset hetket olivat aina niin helliä, niin lämpimiä. 
Ivon kiihkeä katse tavoitti omaani, hänen äänensä oli kuin kristallinkirkkaana soljuva vuoristopuro. 
"Qwin, rakastan sinua", Ivon ääni oli pelkkä kuiskaus. 
En vastannut mitään, suutelin häntä vain pitkään. 
"Tiedät, etten unohda sinua koskaan", ääneni hiljeni loppua kohden. 
"Tiedän", Ivo veti minut syliinsä ja rutisti. 
En voinut mitään, sillä kyyneleet valuivat poskilleni. Mies käännähti jälleen pois onnettoman näköisenä. 
Hänen silmissään oli menneiden vuosien kaipausta, ripaus surua ja kaipuuta. Ivo tiesi mitä oli tehtävä, muttei halunnut sitä tehdä. 
Ennen aamunkoittoa oli lähdettävä, muuten hänet olisi kahledittu iänkaikkisesti elämään, 
mikä olisi voinut olla vaarallista Qwinille. Kävelin lähemmäs Ivoa, kosketin hänen olkaansa. 
Suutelin hellästi hänen niskaansa, kunnes hän kääntyi minuun päin. Hän otti kasvoni käsiinsä ja suuteli minua niin hellästi kun kykeni, 
samalla hänen onyksin väriset silmänsä kuitenkin paloivat niin kiihkeästi, etten kyennyt erottamaan hänen haluaan. 

Liian pian, oli lähtö edessä. Taivas oli täysin kullankeltainen, vesipisarat yhä huuhtoivat puita ja ruohikkoa. 
Ivo hymyili minulle hellästi, salaten kauhunsa. Ivo ei olisi halunnut mennä, mutta hän ajatteli tekevänsä palveluksen. 
Hän suuteli minua kiihkeästi kaulalle, tavoittaen lopulta huuleni. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta tiesin täsmälleen mitä tämä ajatteli. 
Hän kosketti vielä kättäni ja kuiskasi korvaani: "Hyvää lentoa, pikkulintu." 
Hän asteli kauemmas, kyyneleet sumensivat silmäni. 
"Rakastan sinua", kuiskasin tuuleen. 
Ivo hävisi aamunkoittoon.