Kirjoitettu 25.01.2008, toimii myös novellikokoelmani nimenä
***
Putoan ja putoan, aina vain alemmas, enkä kuitenkaan saavuta maanpintaa, vaikka lähestyn sitä koko ajan. Tunnen, ettei vauhtini enää kasva, vaan kierrän samaa kehää, eikä kukaan pysäytä vauhtiani. Tunne on sama kuin vuoristoradassa, mutta vatsanpohjaani ei kutita, odotan vain kohtaavani kylmän ja kovan maan ja jättäväni taakseni pitkän putoamisen. En ole varma kuinka kauan olen valunut alaspäin, koska en ole varma onko aika pysähtynyt, en edes tunne liikkuvani, mutta näen pilvet alapuolellani aina vain selvempinä.
Tunnen kuinka silmäni painuvat raskaina kiinni, putoan edelleen ja vedän polvet leukani alle; sama kai se on missä asennossa putoaa. Naputtelen sormillani kulunutta ilmaa ja hengitän syvään, miksi aina minä joudun pohtimaan ilmassa elämän syvintä tarkoitusta? Hymyilen Jumalan huonolle huumorintajulle, mutta olen onnellinen, että sillä edes on huumorintajua, muuten olisin varmaan pudonnut synkässä pimeydessä, josta en olisi voinut erottaa edes värejä. Rakastan värejä, olen rakastanut niitä aina. Ne kertovat lähes yhtä paljon kuin kehonkieli, ja ymmärrän totta kai molempia loistavasti. Olenhan itsekin lähes jumaluuden perikuva, valkoisine hampaineni ja kiiltävän mustine hiuksineni, puhumattakaan salaperäisestä hymystäni tai uhkeista muodoistani.
Perehdyn kuitenkin pohtimaan asiaa, miksi olen yhä putoamassa alemmas, enkä pysähdy hetkeksikään. Mieleni tekisi kylmää appelsiinimehua ja jääkuutioita, mutta olen lähes varma, ettei niitä ole nyt saatavilla. Koetan tukahduttaa janoni ja nojaan taaksepäin, makaan nyt ilmassa ja annan käsieni roikkua vapaina, ne liihottavat siipien lailla vieressäni. Minulla on kauniit kädet, ne tekevät minusta haavoittuvan. Ainakin olen luullut käsiäni aina kauniiksi, mutta nyt kun tulen ajatteleeksi, niin ovatkohan ne sitä? Kynteni ovat pitkät ja täydellisesti viilatut, suonet näkyvät himmeästi kuulaasta hipiästi, luut erottuvat hämmentyneinä ihon alta. Nahka on muuttunut ehkä hieman ryppyiseksi, mikä on mielestäni omituista, sillä se ei ollut aamulla ryppyinen. Mutta loppujen lopuksi, milloin viimeksi on ollut aamu? Näen auringon koko ajan, en osaa enää erottaa aamua ja iltaa, niiden raja on hämärtynyt oranssinpunaiseksi, tanssahtelevaksi vanaksi, joka liukuu läpi pitkän ja kylmän elämän.
Kumarrun hypistelemään pikimustia kiharoitani, lihakseni tuntuvat oudon väsyneiltä ja käden liikuttaminen tekee kipeää. Koskettaessa yhtä kiharavanaa, huomaan sen muuttuneen mustasta kiiltävän harmaaksi, lähen hopeansävyiseksi ja älähdän hiljaa. Päästän hiuksistani irti, ne kimpoavat takaisin niskaani ja laskeutuvat sinne yhtä pehmeästi kuin ennenkin. Nostan kädet kasvoilleni ja annan sormien vaeltaa ihollani, tunnen kuinka se on veltostunut ja silmäkulmiani peittävät rypyt. Annan käsien laskeutua rinnoilleni, ne eivät tunnu enää niin kiinteiltä ja täyteläisiltä, tunnen niiden roikkuvan hieman. Järkytyksestäni huolimatta olen rauhallinen, vastoin normaalia käyttäytymistäni nojaan pääni polviin ja ajattelen.
Jos kerran on olemassa elämän kiertorata, jossa me puksutamme täyttä höyryä eteenpäin, on kai jossakin oltava myös määränpää, päätepysäkki, jossa kuuluu jäädä pois, jonne kai myös elämä loppuu. Matkan aikana on tuleva eteemme erilaisia asioita, outoja tuntemuksia, rakastumista, vihaa ja pelkoa, sekä kymmeniä muita tunteita, joita emme kykene edes tunnistamaan. Tunnen sisälläni jonkinlaisen Déjà Vun, olen tiennyt tämän joskus aiemminkin. Jotenkin tunnun lähestyvän maalia, päätepysäkkiä, maata, miksi sitä kukin tahtoo kutsua.
Jalkani koskettavat kevyesti maahan, kuulen soran rahisevan allani, mutten tunne kipua. Kaikki tuntuu uneliaalta, huomaan silmieni painuvan kiinni, mutta kuulen yhä äänet, kaukana liplattavat laineet, lasten naurun, haistan omenapuun ja mullan tuoksun, mutten näe enää. Ymmärrän, etten ole enää se sama nainen kuin olin kymmeniä vuosia sitten, nyt olisi minun vuoroni kohdata päätepysäkki, matkata tähtiin.
***
Putoan ja putoan, aina vain alemmas, enkä kuitenkaan saavuta maanpintaa, vaikka lähestyn sitä koko ajan. Tunnen, ettei vauhtini enää kasva, vaan kierrän samaa kehää, eikä kukaan pysäytä vauhtiani. Tunne on sama kuin vuoristoradassa, mutta vatsanpohjaani ei kutita, odotan vain kohtaavani kylmän ja kovan maan ja jättäväni taakseni pitkän putoamisen. En ole varma kuinka kauan olen valunut alaspäin, koska en ole varma onko aika pysähtynyt, en edes tunne liikkuvani, mutta näen pilvet alapuolellani aina vain selvempinä.
Tunnen kuinka silmäni painuvat raskaina kiinni, putoan edelleen ja vedän polvet leukani alle; sama kai se on missä asennossa putoaa. Naputtelen sormillani kulunutta ilmaa ja hengitän syvään, miksi aina minä joudun pohtimaan ilmassa elämän syvintä tarkoitusta? Hymyilen Jumalan huonolle huumorintajulle, mutta olen onnellinen, että sillä edes on huumorintajua, muuten olisin varmaan pudonnut synkässä pimeydessä, josta en olisi voinut erottaa edes värejä. Rakastan värejä, olen rakastanut niitä aina. Ne kertovat lähes yhtä paljon kuin kehonkieli, ja ymmärrän totta kai molempia loistavasti. Olenhan itsekin lähes jumaluuden perikuva, valkoisine hampaineni ja kiiltävän mustine hiuksineni, puhumattakaan salaperäisestä hymystäni tai uhkeista muodoistani.
Perehdyn kuitenkin pohtimaan asiaa, miksi olen yhä putoamassa alemmas, enkä pysähdy hetkeksikään. Mieleni tekisi kylmää appelsiinimehua ja jääkuutioita, mutta olen lähes varma, ettei niitä ole nyt saatavilla. Koetan tukahduttaa janoni ja nojaan taaksepäin, makaan nyt ilmassa ja annan käsieni roikkua vapaina, ne liihottavat siipien lailla vieressäni. Minulla on kauniit kädet, ne tekevät minusta haavoittuvan. Ainakin olen luullut käsiäni aina kauniiksi, mutta nyt kun tulen ajatteleeksi, niin ovatkohan ne sitä? Kynteni ovat pitkät ja täydellisesti viilatut, suonet näkyvät himmeästi kuulaasta hipiästi, luut erottuvat hämmentyneinä ihon alta. Nahka on muuttunut ehkä hieman ryppyiseksi, mikä on mielestäni omituista, sillä se ei ollut aamulla ryppyinen. Mutta loppujen lopuksi, milloin viimeksi on ollut aamu? Näen auringon koko ajan, en osaa enää erottaa aamua ja iltaa, niiden raja on hämärtynyt oranssinpunaiseksi, tanssahtelevaksi vanaksi, joka liukuu läpi pitkän ja kylmän elämän.
Kumarrun hypistelemään pikimustia kiharoitani, lihakseni tuntuvat oudon väsyneiltä ja käden liikuttaminen tekee kipeää. Koskettaessa yhtä kiharavanaa, huomaan sen muuttuneen mustasta kiiltävän harmaaksi, lähen hopeansävyiseksi ja älähdän hiljaa. Päästän hiuksistani irti, ne kimpoavat takaisin niskaani ja laskeutuvat sinne yhtä pehmeästi kuin ennenkin. Nostan kädet kasvoilleni ja annan sormien vaeltaa ihollani, tunnen kuinka se on veltostunut ja silmäkulmiani peittävät rypyt. Annan käsien laskeutua rinnoilleni, ne eivät tunnu enää niin kiinteiltä ja täyteläisiltä, tunnen niiden roikkuvan hieman. Järkytyksestäni huolimatta olen rauhallinen, vastoin normaalia käyttäytymistäni nojaan pääni polviin ja ajattelen.
Jos kerran on olemassa elämän kiertorata, jossa me puksutamme täyttä höyryä eteenpäin, on kai jossakin oltava myös määränpää, päätepysäkki, jossa kuuluu jäädä pois, jonne kai myös elämä loppuu. Matkan aikana on tuleva eteemme erilaisia asioita, outoja tuntemuksia, rakastumista, vihaa ja pelkoa, sekä kymmeniä muita tunteita, joita emme kykene edes tunnistamaan. Tunnen sisälläni jonkinlaisen Déjà Vun, olen tiennyt tämän joskus aiemminkin. Jotenkin tunnun lähestyvän maalia, päätepysäkkiä, maata, miksi sitä kukin tahtoo kutsua.
Jalkani koskettavat kevyesti maahan, kuulen soran rahisevan allani, mutten tunne kipua. Kaikki tuntuu uneliaalta, huomaan silmieni painuvan kiinni, mutta kuulen yhä äänet, kaukana liplattavat laineet, lasten naurun, haistan omenapuun ja mullan tuoksun, mutten näe enää. Ymmärrän, etten ole enää se sama nainen kuin olin kymmeniä vuosia sitten, nyt olisi minun vuoroni kohdata päätepysäkki, matkata tähtiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti