Jälleennäkeminen

Kirjoitettu 03.11.2007

***

Ne jäähyväiset oli nopeat, sä et tahtonu mun muistavan itseäs sairaalloisena aidsiin kuolleena homona, 
vaan kauniina ja elämänhaluisena ystävänä, jolla oli maailman sinisimmät silmät ja sinisimmillään ne 
olivatkin kun kerroit rakastavas mua ja mä olin sillon pakahtua onnesta. Mutta mä muistan myös katkeran 
vihreät kyyneleet kun kerroit, että sun täytyi mennä pois, enkä mä koskaan muistanu itkeneeni yhtä paljon ku 
sillon. Ja sillon sä myös pyysit, et mä en enää tulis, enkä mä tajunnu et sä halusit mulle vaan hyvää, vaan huusin 
et vihaan sua ja et miks sun muka täytyis kuolla, mut sä vaan tukka silmillä totesit, et Jumala oli päättäny niin. 
Eikä me kumpikaan ees uskottu Jumalaan. 

Mä muistan susta enää vaan yhen jutun, kun me oltiin fisustamassa sen järven rannalla. Sä kerroit et olit viime 
kesänä saanu ainaki viistoistakilosen hauen ja mä tiesin et vihasit kalastusta yli kaiken. Ja samaan aikaan, 
ihan hetken päästä sä liukastuit kiveltä ja putosit takapuolelles sinne matalikkoon ja sait kauheen nuhan, ku 
sillon oli jo elokuu. Sillon me naurettiin niin, että ne kaikki kalat varmaan karkas, ja mä loikkasin sinne 
veteen sun viereen ja sit me suudeltiin. Sä sait kuumeen ja mulle ei tullu ees kurkku kipeeks. Ja sä sait aidsin, 
mut mä en saanu ees hiv'iä. Enää mua ei naurattanu yhtään. 

Sun hautajaiset oli kauniit, paljon suhun kohdistuvia nättejä sanoja ja mä sain osakseni vain rumia katseita 
ja syytöksiä, mut mä olin siellä silti loppuun asti. Ja se pappi puhu taivaaseen menosta ja mä en kuunnellu, 
mä aattelin niitä yhteisiä hetkiä, jotka meiltä jäi kokematta, niitä yhteisiä sekunteja, jotka jäivät 
käyttämättä, ja mä rankasin itteeni siitä. Sit sut laskettiin alas maahan ja mä oisin tahtonu huutaa, ettei 
sua saa jättää yksin ku sä pelkäät pimeetä, mut ne ois vaan hymyilly ja tahtonu mun häipyvän. Tai kuolevan. 
Ja tässä mä nyt yhä vuosien jälkeen olin, istumassa sun haudalla, kertomassa kuinka vaimo odotti toista lasta 
ja koira oli oksentanu olohuoneen kalliille persialaismatolla ja muksu oli piirtäny makuuhuoneen tapettiin vedenpitävällä 
tussilla. Vaimo, lapset, työ - ne oli nyt mun viralliset kulissit, mut silti mä kävin kertomassa sulle näitä mulle niin 
merkityksettömiä asioita. Joka päivä mä toivoin, et oisin sun luona siellä missä sä nyt olit. 

Se oli kaunis kevätaamu kun sä lähdit maailman tuulten matkaan ja yhä kymmenen vuoden jälkeen muhun 
sattuu helvetisti kun mä aattelen sua. Taas vuosipäivän aamuna itkin sun haudalla, mut ilma oli kirpeästä 
pikkupakkasesta vaihtunu harmaaseen vesisateeseen, joka uhkasi huuhtoo menneisyyden matkallaan. 
Ja mä asetin kimpun valkosia orkideoja sun haudalle ja sanoin et enää tuu takas, 
mut se ei vähentäis koskaan mun rakkauden määrää. 

Ja kuukauden kuluttuu mä sain kuulla, et mulla on aids ja mä en voinu olla itkemättä onnesta, mä näkisin 
sut taas! Enkä mä edes välittäny et vaimo sai tietää mun syrjähypyistä, mä en ollu koskaan erityisen ihastunu 
siihen tai tai meiän yhteisiin kersoihin; ihminen on itsekäs olento. Mut mä olin varma et se löytäis uuden miehen 
itelleen ja lapsilleen kunnon isän. Viimesinä hetkinä mä vaan ootin, toivoin tapaavani sut pian. Ja sit ku se aika 
koitti, ni mä en hyvästelly tai pyydelly anteeks, mun viimenen toive oli et mut haudattais sun viereen 
ja sit me saatais olla yhdessä, ikuisesti.