Kirjoitettu 15.12.2007
***
Piilopaikka
Unelmia
Toiveita
Muistoja
Tulevaisuus.
"Tito, oletko koskaan ajatellut..."
"Tiedät etten koskaan ajattele."
"Tiedänkö?"
"Tiedät."
"Ai."
Kesäyön hämyinen tunnelma, utuisten pilvien peittämä taivas. Sauna ja tervan pisteliäs tuoksu. Hiljalleen keinuva aallokko, vihreän ruohon kahina askelten lähestyessä. Auringosta oli jäljellä vain punertava kajastus, se oli laskeutunut jonnekin horisonttiin, kauas poikien ajatuksista. Cearl huokaisi hiljaa, häntä ei huvittanut palata kaupunkiin, kesä oli ollut upea. Viimeiset lämpimät ilmat olivat nyt käsillä, eikä maailmassa ollut ainoatakaan syytä palata meluun ja ihmisten armoille.
Pojat olivat täysin toistensa vastakohtia, he erosivat toisistaan kuin yö ja päivä, tai kuin aurinko ja kuu. Cearl oli herkempi, ujompi ja hän ei koskaan tehnyt mitään harkitsematonta. Tito puolestaan ryhtyi umpimähkään aina sellaisiin asioihin, joita ei ajatellut muutamaa sekuntia kauempaa, mutta se oli yksi syy, jonka vuoksi Cearl häntä rakastikin. Titolla oli mustat, olkapäille ulottuvat hiukset ja tummanharmaan silmät, joilla hän tuijotti aina vetoavasti häneen yrittäen houkutella tämän mukaan kaiken maailman koiruuksiin. Cearl oli ulkonäöltään lähes täysin toisen vastakohta, hän oli vaalea, eikä koskaan päivettynyt, vaikka vietti lähes kaikki aikansa ulkona.
"Cearl, mennään uimaan."
"Tähän aikaan?"
"Ei kai täällä ruohossakaan auta koko yötä maata."
Nopea vilkaisu toiseen poikaan sai tämän sydämen pamppailemaan ja tämä suostui mukisematta Titon ideaan.
"Uidaan sille isolle kivelle, mikä tuolla on."
Vesi oli kylmää, kylmempää kuin kumpikaan oli odottanut, mutta kumpikin ponnistelivat päästäkseen pienelle kalliolle, joka oli lähes keskellä järveä. Sieltä näki saunojen savupiipuista ilmoihin kiemurtelevan savun ja kuuli pikkulasten iloiset kiljahdukset, joita ei tosin enää siihen aikaan yöstä kuulunut. Viimein päästyään istumaan, Cearl tunsi kuinka hänen hampaansa kalisivat yhteen ja iho meni kananlihalle. Ehkä ei sittenkään ollut niin hyvä idea lähteä uimaan keskellä yötä, vaikka ilta olikin ollut lämmin.
"Cearl, kerro minulle unelmistasi", Tito pyysi pehmeällä äänellä.
Toisen kurtistaessa kysyvästi kulmiaan, hän kiskoi pojan istumaan osittain syliinsä.
"Haluan kuulla niistä, tässä ja nyt."
Pojan huulet kaartuivat hienoiseen hymyyn, kun tämä vastasi: "Minulla on paljonkin unelmia. Yleensä olemme niissä täällä, yhdessä, eikä meidän tarvi enää palata."
Puhuessaan Cearl katsoi jonnekin kauas, eikä kumpikaan puhunut hetkeen mitään, jottei lumous särkyisi. Toinen oli vain niin kaunis tuijottaessaan siinä horisonttiin, ja Titon teki mieli suudella häntä.
"Olen aina halunnut osata lentää", Cearl jatkoi hetken päästä.
"Lentää?"
"Niin kuin lintu, tiedäthän? Uskoin pienenä, että minulle vielä jonain päivänä kasvaisi siivet, ja voisin pyrähtää lentoon, tuntea itseni vapaaksi", hänen äänensä oli hiljentynyt kuiskaukseksi ja hänen silmäkulmastaan putosi yksinäinen, kristallinkirkas kyynel.
"Minä tiedän, että vielä joskus opit lentämään, lupaan sinulle", hitaasti Titon sisuksen täytti suloinen tuska, joka toisen sanoista hänelle välittyi.
Mikään ei ollut pahempaa kuin rikkoutuneet unelmat, joita ei voinut saada takaisin. Mutta kuka oikeastaan väitti, ettei menetettyjä unelmia voisi palauttaa? Hän oli varma, että vielä jonain päivänä Cearl nousisi siivilleen, olisi vapaa ja lentäisi kauas pois, eikä palaisi koskaan. Ja vaikka Tito toivoi, että toinen voisi olla sen myötä onnellinen, hänen sisimpäänsä raasti tieto, että heidän tiensä erkanisivat jonain päivänä.
"Toisinaan unelmoin myös siitä, että istuisimme yhdessä laiturille, hento kesätuuli puhaltaa kasvoillemme. Juomme yhdessä mansikkamehua, syömme mansikoita. Kävelemme rantatietä käsi kädessä, unelmoimme siitä, kuinka tällainen elämä voisi jatkua ainiaan. Ja niinä hetkinä olen kaikkein onnettomin", hiljainen nyyhkäisy pääsi valloilleen, ja Tito siirtyi lähemmäs toista poikaa.
Hän tarttui tätä hellästi leuasta ja painoi huulensa vaaleille huulille. Cearl tarttui kiinni toisen hiuksiin ja hymyili vasten tämän huulia. Tällaista elämän kuului olla, suutelemista keskellä järveä, toisen savun ja vaniljan tuoksu hiuksissa, tähdet ja kuu kehystämässä taivasta.
"Cearl, me emme enää lähde."
"Mm... Emmekö?"
"Me jäämme tänne, minä opetan sinut lentämään."
"Tito?"
"Kerro?"
"Tiedäthän, että rakastan sinua?"
Poika nosti katseensa Titon huulista ja katsoi tätä kysyvästi silmiin. Toisen silmistä oli luettava ainoastaan kaipuu, rauhallisia ja lämpimiä tuntemuksia. Cearl olisi voinut vannoa, ettei ollut koskaan nähnyt toista yhtä onnellisena.
"Kyllä, kyllä minä tiedän ja pidän aina lupaukseni."
_________________
***
Piilopaikka
Unelmia
Toiveita
Muistoja
Tulevaisuus.
"Tito, oletko koskaan ajatellut..."
"Tiedät etten koskaan ajattele."
"Tiedänkö?"
"Tiedät."
"Ai."
Kesäyön hämyinen tunnelma, utuisten pilvien peittämä taivas. Sauna ja tervan pisteliäs tuoksu. Hiljalleen keinuva aallokko, vihreän ruohon kahina askelten lähestyessä. Auringosta oli jäljellä vain punertava kajastus, se oli laskeutunut jonnekin horisonttiin, kauas poikien ajatuksista. Cearl huokaisi hiljaa, häntä ei huvittanut palata kaupunkiin, kesä oli ollut upea. Viimeiset lämpimät ilmat olivat nyt käsillä, eikä maailmassa ollut ainoatakaan syytä palata meluun ja ihmisten armoille.
Pojat olivat täysin toistensa vastakohtia, he erosivat toisistaan kuin yö ja päivä, tai kuin aurinko ja kuu. Cearl oli herkempi, ujompi ja hän ei koskaan tehnyt mitään harkitsematonta. Tito puolestaan ryhtyi umpimähkään aina sellaisiin asioihin, joita ei ajatellut muutamaa sekuntia kauempaa, mutta se oli yksi syy, jonka vuoksi Cearl häntä rakastikin. Titolla oli mustat, olkapäille ulottuvat hiukset ja tummanharmaan silmät, joilla hän tuijotti aina vetoavasti häneen yrittäen houkutella tämän mukaan kaiken maailman koiruuksiin. Cearl oli ulkonäöltään lähes täysin toisen vastakohta, hän oli vaalea, eikä koskaan päivettynyt, vaikka vietti lähes kaikki aikansa ulkona.
"Cearl, mennään uimaan."
"Tähän aikaan?"
"Ei kai täällä ruohossakaan auta koko yötä maata."
Nopea vilkaisu toiseen poikaan sai tämän sydämen pamppailemaan ja tämä suostui mukisematta Titon ideaan.
"Uidaan sille isolle kivelle, mikä tuolla on."
Vesi oli kylmää, kylmempää kuin kumpikaan oli odottanut, mutta kumpikin ponnistelivat päästäkseen pienelle kalliolle, joka oli lähes keskellä järveä. Sieltä näki saunojen savupiipuista ilmoihin kiemurtelevan savun ja kuuli pikkulasten iloiset kiljahdukset, joita ei tosin enää siihen aikaan yöstä kuulunut. Viimein päästyään istumaan, Cearl tunsi kuinka hänen hampaansa kalisivat yhteen ja iho meni kananlihalle. Ehkä ei sittenkään ollut niin hyvä idea lähteä uimaan keskellä yötä, vaikka ilta olikin ollut lämmin.
"Cearl, kerro minulle unelmistasi", Tito pyysi pehmeällä äänellä.
Toisen kurtistaessa kysyvästi kulmiaan, hän kiskoi pojan istumaan osittain syliinsä.
"Haluan kuulla niistä, tässä ja nyt."
Pojan huulet kaartuivat hienoiseen hymyyn, kun tämä vastasi: "Minulla on paljonkin unelmia. Yleensä olemme niissä täällä, yhdessä, eikä meidän tarvi enää palata."
Puhuessaan Cearl katsoi jonnekin kauas, eikä kumpikaan puhunut hetkeen mitään, jottei lumous särkyisi. Toinen oli vain niin kaunis tuijottaessaan siinä horisonttiin, ja Titon teki mieli suudella häntä.
"Olen aina halunnut osata lentää", Cearl jatkoi hetken päästä.
"Lentää?"
"Niin kuin lintu, tiedäthän? Uskoin pienenä, että minulle vielä jonain päivänä kasvaisi siivet, ja voisin pyrähtää lentoon, tuntea itseni vapaaksi", hänen äänensä oli hiljentynyt kuiskaukseksi ja hänen silmäkulmastaan putosi yksinäinen, kristallinkirkas kyynel.
"Minä tiedän, että vielä joskus opit lentämään, lupaan sinulle", hitaasti Titon sisuksen täytti suloinen tuska, joka toisen sanoista hänelle välittyi.
Mikään ei ollut pahempaa kuin rikkoutuneet unelmat, joita ei voinut saada takaisin. Mutta kuka oikeastaan väitti, ettei menetettyjä unelmia voisi palauttaa? Hän oli varma, että vielä jonain päivänä Cearl nousisi siivilleen, olisi vapaa ja lentäisi kauas pois, eikä palaisi koskaan. Ja vaikka Tito toivoi, että toinen voisi olla sen myötä onnellinen, hänen sisimpäänsä raasti tieto, että heidän tiensä erkanisivat jonain päivänä.
"Toisinaan unelmoin myös siitä, että istuisimme yhdessä laiturille, hento kesätuuli puhaltaa kasvoillemme. Juomme yhdessä mansikkamehua, syömme mansikoita. Kävelemme rantatietä käsi kädessä, unelmoimme siitä, kuinka tällainen elämä voisi jatkua ainiaan. Ja niinä hetkinä olen kaikkein onnettomin", hiljainen nyyhkäisy pääsi valloilleen, ja Tito siirtyi lähemmäs toista poikaa.
Hän tarttui tätä hellästi leuasta ja painoi huulensa vaaleille huulille. Cearl tarttui kiinni toisen hiuksiin ja hymyili vasten tämän huulia. Tällaista elämän kuului olla, suutelemista keskellä järveä, toisen savun ja vaniljan tuoksu hiuksissa, tähdet ja kuu kehystämässä taivasta.
"Cearl, me emme enää lähde."
"Mm... Emmekö?"
"Me jäämme tänne, minä opetan sinut lentämään."
"Tito?"
"Kerro?"
"Tiedäthän, että rakastan sinua?"
Poika nosti katseensa Titon huulista ja katsoi tätä kysyvästi silmiin. Toisen silmistä oli luettava ainoastaan kaipuu, rauhallisia ja lämpimiä tuntemuksia. Cearl olisi voinut vannoa, ettei ollut koskaan nähnyt toista yhtä onnellisena.
"Kyllä, kyllä minä tiedän ja pidän aina lupaukseni."
_________________
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti