Kirjoitettu 14.07.2007
***
Seisoin hänen vieressään, aistien läheisyyden, toisen ihon lämmön. Samalla olin kuitenkin niin kaukana,
kaukana hänen mielestään ja hänen ajatuksistaan. Olin vasten hänen kehoaan, mutta hänen mielensä harhaili kaukana läheisyydestäni.
Nostin käteni koskettaakseni häntä, mutta mies kavahti heti kauemmas.
"Ivo?" katsoin miehen onyksin värisiä silmiä.
Ei vastausta.
"Mikä sinulla on?" kauhu alkoi hiipiä sisälleni.
Mustaksi hiipuneet silmät katsoivat minua palavasti.
Tuijotin hänen silmiään, hänen huuliaan jotka kiristyivät ohueksi viivaksi, käsiään jotka puristautuivat nyrkkiin.
Hän selvästi yritti pidätellä itseään, en vain tiennyt miksi. Astahdin askeleen kauemmas ja Ivo näytti rentoutuvan selvästi.
Leuto iltatuuli sekoitti hiuksiani, mikä sai miehen taas jännittymään. Ivo astui lähemmäs, tarttui käteeni.
Hänen silmänsä sulivat ja ne olivat nyt tummanharmaat. Hän kosketti poskeani ja hänen huulensa koskettivat omiani.
"Anna anteeksi, Qwin", Ivo henkäisi.
"Mitä?" kuiskasin hiljaa.
"En saisi", hän katsoi minuun kärsivine silmineen. Katsoin häntä suoraan silmiin, ja suutelin. Kiihkeästi. Ivo kavahti kauemmas hätääntyneen oloisena.
"En voi", hän sanoi hiljaa.
"Miksi et, Ivo?"
"Se on niin väärin", mies kuiskasi.
Mitään sanomatta hän tarttui käsiini ja kiskaisi minut ruohikolle, syliinsä. Hän katsoi silmiini, silitti kämmentäni.
Kalpea tuulahdus sai hiukseni taas sekaisin, jolloin Ivo siirsi suortuvan kasvoiltani korvani taa.
Tunsin taas outoa kiihkeyttä, jonka Ivo taatusti huomasi. Hän tarttui leukaani ja suuteli minua ensin hellästi, sitten kiihkeämmin.
Hänen silmistään kuvastui hänen halunsa minua kohtaan, mutta hän pidätteli itseään.
Aamunkoittoon ei ollut kuin muutama tunti. Sähköinen lävistys kulki yhä sisälläni kun kuljimme yhdessä metsässä.
Tunne oli minun kohdallani miltei yliluonnollinen, en ole ollut ikinä niin pirteä tai niin kiihottunut.
Taivas oli yllättäen muuttunut kullankeltaiseksi, vesipisarat valelivat maata. Kuljimme Ivon kanssa käsi kädessä,
hän ei enää hätääntynyt kosketuksestani. Sateella oli aina helpompaa, ei tarvinut pelätä.
Välillä pysähdyimme vain suutelemaan, sekin tuntui olevan nyt helpompaa kuin aiemmin.
Välillä saatoin kuitenkin vieläkin tuntea hänen lihaksikkaan vartalonsa jäykkyyden. Ivo tiesi, ettei menisi enää kauaa katoamiseen, lähtöön.
Hän tiesi, ettei voinut estää itseään pakenemasta Qwiniä, vain sillä hän tiesi että voivansa pelastaa naisen.
Viimeiset hetket olivat aina niin helliä, niin lämpimiä.
Ivon kiihkeä katse tavoitti omaani, hänen äänensä oli kuin kristallinkirkkaana soljuva vuoristopuro.
"Qwin, rakastan sinua", Ivon ääni oli pelkkä kuiskaus.
En vastannut mitään, suutelin häntä vain pitkään.
"Tiedät, etten unohda sinua koskaan", ääneni hiljeni loppua kohden.
"Tiedän", Ivo veti minut syliinsä ja rutisti.
En voinut mitään, sillä kyyneleet valuivat poskilleni. Mies käännähti jälleen pois onnettoman näköisenä.
Hänen silmissään oli menneiden vuosien kaipausta, ripaus surua ja kaipuuta. Ivo tiesi mitä oli tehtävä, muttei halunnut sitä tehdä.
Ennen aamunkoittoa oli lähdettävä, muuten hänet olisi kahledittu iänkaikkisesti elämään,
mikä olisi voinut olla vaarallista Qwinille. Kävelin lähemmäs Ivoa, kosketin hänen olkaansa.
Suutelin hellästi hänen niskaansa, kunnes hän kääntyi minuun päin. Hän otti kasvoni käsiinsä ja suuteli minua niin hellästi kun kykeni,
samalla hänen onyksin väriset silmänsä kuitenkin paloivat niin kiihkeästi, etten kyennyt erottamaan hänen haluaan.
Liian pian, oli lähtö edessä. Taivas oli täysin kullankeltainen, vesipisarat yhä huuhtoivat puita ja ruohikkoa.
Ivo hymyili minulle hellästi, salaten kauhunsa. Ivo ei olisi halunnut mennä, mutta hän ajatteli tekevänsä palveluksen.
Hän suuteli minua kiihkeästi kaulalle, tavoittaen lopulta huuleni. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta tiesin täsmälleen mitä tämä ajatteli.
Hän kosketti vielä kättäni ja kuiskasi korvaani: "Hyvää lentoa, pikkulintu."
Hän asteli kauemmas, kyyneleet sumensivat silmäni.
"Rakastan sinua", kuiskasin tuuleen.
Ivo hävisi aamunkoittoon.
***
Seisoin hänen vieressään, aistien läheisyyden, toisen ihon lämmön. Samalla olin kuitenkin niin kaukana,
kaukana hänen mielestään ja hänen ajatuksistaan. Olin vasten hänen kehoaan, mutta hänen mielensä harhaili kaukana läheisyydestäni.
Nostin käteni koskettaakseni häntä, mutta mies kavahti heti kauemmas.
"Ivo?" katsoin miehen onyksin värisiä silmiä.
Ei vastausta.
"Mikä sinulla on?" kauhu alkoi hiipiä sisälleni.
Mustaksi hiipuneet silmät katsoivat minua palavasti.
Tuijotin hänen silmiään, hänen huuliaan jotka kiristyivät ohueksi viivaksi, käsiään jotka puristautuivat nyrkkiin.
Hän selvästi yritti pidätellä itseään, en vain tiennyt miksi. Astahdin askeleen kauemmas ja Ivo näytti rentoutuvan selvästi.
Leuto iltatuuli sekoitti hiuksiani, mikä sai miehen taas jännittymään. Ivo astui lähemmäs, tarttui käteeni.
Hänen silmänsä sulivat ja ne olivat nyt tummanharmaat. Hän kosketti poskeani ja hänen huulensa koskettivat omiani.
"Anna anteeksi, Qwin", Ivo henkäisi.
"Mitä?" kuiskasin hiljaa.
"En saisi", hän katsoi minuun kärsivine silmineen. Katsoin häntä suoraan silmiin, ja suutelin. Kiihkeästi. Ivo kavahti kauemmas hätääntyneen oloisena.
"En voi", hän sanoi hiljaa.
"Miksi et, Ivo?"
"Se on niin väärin", mies kuiskasi.
Mitään sanomatta hän tarttui käsiini ja kiskaisi minut ruohikolle, syliinsä. Hän katsoi silmiini, silitti kämmentäni.
Kalpea tuulahdus sai hiukseni taas sekaisin, jolloin Ivo siirsi suortuvan kasvoiltani korvani taa.
Tunsin taas outoa kiihkeyttä, jonka Ivo taatusti huomasi. Hän tarttui leukaani ja suuteli minua ensin hellästi, sitten kiihkeämmin.
Hänen silmistään kuvastui hänen halunsa minua kohtaan, mutta hän pidätteli itseään.
Aamunkoittoon ei ollut kuin muutama tunti. Sähköinen lävistys kulki yhä sisälläni kun kuljimme yhdessä metsässä.
Tunne oli minun kohdallani miltei yliluonnollinen, en ole ollut ikinä niin pirteä tai niin kiihottunut.
Taivas oli yllättäen muuttunut kullankeltaiseksi, vesipisarat valelivat maata. Kuljimme Ivon kanssa käsi kädessä,
hän ei enää hätääntynyt kosketuksestani. Sateella oli aina helpompaa, ei tarvinut pelätä.
Välillä pysähdyimme vain suutelemaan, sekin tuntui olevan nyt helpompaa kuin aiemmin.
Välillä saatoin kuitenkin vieläkin tuntea hänen lihaksikkaan vartalonsa jäykkyyden. Ivo tiesi, ettei menisi enää kauaa katoamiseen, lähtöön.
Hän tiesi, ettei voinut estää itseään pakenemasta Qwiniä, vain sillä hän tiesi että voivansa pelastaa naisen.
Viimeiset hetket olivat aina niin helliä, niin lämpimiä.
Ivon kiihkeä katse tavoitti omaani, hänen äänensä oli kuin kristallinkirkkaana soljuva vuoristopuro.
"Qwin, rakastan sinua", Ivon ääni oli pelkkä kuiskaus.
En vastannut mitään, suutelin häntä vain pitkään.
"Tiedät, etten unohda sinua koskaan", ääneni hiljeni loppua kohden.
"Tiedän", Ivo veti minut syliinsä ja rutisti.
En voinut mitään, sillä kyyneleet valuivat poskilleni. Mies käännähti jälleen pois onnettoman näköisenä.
Hänen silmissään oli menneiden vuosien kaipausta, ripaus surua ja kaipuuta. Ivo tiesi mitä oli tehtävä, muttei halunnut sitä tehdä.
Ennen aamunkoittoa oli lähdettävä, muuten hänet olisi kahledittu iänkaikkisesti elämään,
mikä olisi voinut olla vaarallista Qwinille. Kävelin lähemmäs Ivoa, kosketin hänen olkaansa.
Suutelin hellästi hänen niskaansa, kunnes hän kääntyi minuun päin. Hän otti kasvoni käsiinsä ja suuteli minua niin hellästi kun kykeni,
samalla hänen onyksin väriset silmänsä kuitenkin paloivat niin kiihkeästi, etten kyennyt erottamaan hänen haluaan.
Liian pian, oli lähtö edessä. Taivas oli täysin kullankeltainen, vesipisarat yhä huuhtoivat puita ja ruohikkoa.
Ivo hymyili minulle hellästi, salaten kauhunsa. Ivo ei olisi halunnut mennä, mutta hän ajatteli tekevänsä palveluksen.
Hän suuteli minua kiihkeästi kaulalle, tavoittaen lopulta huuleni. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta tiesin täsmälleen mitä tämä ajatteli.
Hän kosketti vielä kättäni ja kuiskasi korvaani: "Hyvää lentoa, pikkulintu."
Hän asteli kauemmas, kyyneleet sumensivat silmäni.
"Rakastan sinua", kuiskasin tuuleen.
Ivo hävisi aamunkoittoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti