Huurre

Kirjoitettu 18.07.2007, ehdottomasti suosikkejani 

***


Minä katson ikkunasta ulos, lasin pinta on harmahtava ja ulkona sataa vettä. Ainahan vettä sataa? Tunnen jonkin seisovan takanani, katselevan itseäni, mutta kääntyessäni ympäri, takanani ei seiso kukaan. Karu huone kaikessa yksinkertaisuudessaan ja rumuudessaan tuo turvaa aikuiselle, joka tietää mitä elämä on. Seinä takanani on kylmä ja liukas, mutta se tuo lohtua. Ei enää kirkkaasti sisustettuja huoneita, kauniita esineitä, mutta mitäpä minä niistä, sinua minulla on ikävä. Hymyilen ajatuksilleni ja pakottaudun valumaan alas kylmälle ja ankealle lattialle. Huoneessa ei ole mikään, mikä voisi viitata entiseen elämään. Vain puinen laveri lattialla, jonka patja on niin kova, että sen sisällä voisi olla betonia. Missä onkaan kahvin täyteläinen tuoksu, makeat, mansikalle maistuvat huulet joita haluan aina vain suudella? Entä missä sinä olet? Kävelen pientä huonetta ympäri ja ympäri, miettien vain missä sinä olet. En ymmärrä mitä tehdä, tai ajatella ja yritän nähdä pihalle, mutta täällä on vain ikkuna, joka näyttää taivaan pudottelevan suuria vesipisaroitaan maahan yhä kiihtyvää tahtia. Kosketan kaulaani, et suutele minua enää ja olen sen vuoksi epätoivoinen ja surullinen. 

En muista enää miltä tunnut. En muista miltä tuntuu ottaa vastaan kielesi, kun suutelet minua kiihkeästi. En halua muistaa, koska se veisi minulta järjen. Suljen silmäni ja lasken kymmeneen, toivoen että olen vieressäsi, sylissäsi, mutta avatessani silmäni huomaan seisovani yhä edelleen sellin nurkassa, kuunnellen rytmikkäästi maata raiskaavaa sadetta. Meillä ei koskaan ollut rytmikästä tai tasaista, me olimme niin samanlaisia. Niinä hetkinä kun unohdit olla kyyninen ja epäuskoinen ja katkera ja surullinen ja hymyilit minulle upeaa hymyäsi, rakastin sinua eniten. Olit aina niin arka vieressäni, siirryit kosketuksestani kauemmas, pelkäsin silloin itsekin itseäni. Annoin sinun aina edetä omaan tahtiisi, vetää minut mukaasi ja kaataa sängylle. Kädet hiuksissani tekivät minulle tuskaa, koska rakastin sinua niin paljon. 
Koska halusin sinua niin paljon. 

Suutuin sinulle niin usein, olit kaikessa parempi kuin minä. Ainakin minä halusin uskoa niin ja osa minusta haluaa uskoa yhä. Vihastani huolimatta rakastan sinua, mutta sinä vain sanoit ettei toisesta voi pitää liikaa, koska rakkaus ei tuntenut minkäänlaisia rajoja. Jossain asioissa olit niin uskomattoman naiivi, niin kesy ja rauhallinen, mutta tiedän että sisälläsi oli peto, joka villisti flirttailen syöksyi kiinni minuun ja soi minulle niin paljon hyvää. Haluan sinut luokseni, kaatamaan minulle lisää kahvia ja sanomaan, että tänä yönä en saa lähteä mihinkään. 

Palaan todellisuuteen, kylmän harmaaseen todellisuuteen. Silmäsi olivat harmaat, eivät kylmän harmaat, mutta sellaiset kauniit. Niitä ei todellakaan pystynyt kuvailemaan sanoin, ehkä onyksi olisi lähimpänä oikeaa. Tarraan kynsillä kiinni seinästä ja raapaisen. Käteeni sattuu seinän karhea pinta, mutta en halua välittää. Miksi välittäisin, kun rakkaimpani on kadonnut tuuleen? En tunne enää seinää, se on kadonnut sumuun ja olen taas aivan hiljaa, enkä halua tuntea mitään. Näen silmissäni vain sinut, nojailemassa pettynyt ilme kasvoillasi, katseessasi peittelemätön viha. Tiedän ettet halua enää olla kanssasi, teinhän ilkeän teon. Mutta onko sinun sen teon vuoksi pakko vihata minua ikuisuuteen? Enhän ole kuitenkaan ihmistä kummempi, mutta hajoan tuskasta, jota sinä minulle tuotan, enkä saisi edes syyttää siitä sinua. Ikävöin sinua nyt, ikävöin sinua huomenna ja sitä seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana. Mitä olet tehnyt minulle? 

Sekunnit kuluvat, mutta en halua tuntea ajan kulkua. Tuijotan eksyneenä kaltereita, synkkää lattiaa ja kuuntelen sadetta. En enää näe sadetta, en tunne kipua, mutta sen sijaan näen sinut, enkä enää tunne tuskaa. Näen vain sinut sylissäni, tunnen tummat hiuksesi paljasta ihoani vasten ja kaipaan sinua. Ajatuksissa olen luonasi, rakastamassa sinua ja pitämässä huolta sinusta. Tiedän, että syvällä sisimmässäsi kaipaat minua, tai haluan uskotella niin. Ehkä en kuitenkaan koskaan enää näe sinua, mutta itsehän olen sen aiheuttanut. Sade ei enää ropise, vaan se tulee alas nopeasti ja odottamatta. 
Käykö minunkin niin, putoanko saamatta vastauksia?