Kylmät kyyneleet

Kirjoitettu 06.12.2006, ollessani 13-vuotias.

***

Miten pieni lapsi voikaan ymmärtää, kuinka joku itkee kylmiä kyyneleitä? 
Kuinka kylmyys voikaan tuhota kaiken elollisen maan päällä, jolloin 
mitään kaunista ei jää henkiin? Pienen lapsen ajatuksiin ei tällaiset asiat mahdu. 
Pieni lapsi välittää vain leluistaan ja toivoo että vanhemmat muistavat jouluna ja syntymäpäivinä. 
Voiko suurinkaan liekki sydämessä sulattaa noita lähes jäätyneitä kyyneliä? 
On niin paljon kysymyksiä, mihin tuo lapsi niiden kanssa joutuukaan. Tämä lapsi 
on erilainen, hän toivoo vain että pysyy hengissä ja itkee tavallisin kyynelein. 

Joulukuun aamut ovat aina kylmiä, mutta lapsi ei palele. Hänellä on paksut tumput käsissään, 
mummo on ne joskus hänelle kutonut. Lapsi on viemässä aamulyhteet varpusille, 
hän pudottaa ne kylmään, jäiseen maahan. 
Ajatuksissaan hän kuitenkin matkustaa satumaahan, virtaavien vuoristopurojen 
ja valkoharsoisten pilvien maahan, jossa kaikki on helppoa ja täydellistä. 
Vihreät niityt peittävät maat ja lokit kirkuvat ilmassa, ne ovat vapaita, toisin kuin lapsi, 
kahlittuna kylmään talveen, sidottuna kylmien kyyneleiden tarinaan. Tyttö vajoaa mietteisiinsä. 

Miksi kaiken täytyy olla niin vaikeaa? Eikö milloinkaan saa olla onnellinen? 
Täytyykö aina tyytyä siihen mitä on, vai voiko vaatia enemmän? 
Ei hän kuitenkaan osaa vastata, varpuset odottavat lyhteitään. On kiire, joudu jo lapsikulta! 
Niin teennäistä, mutta kuitenkin on olevinaan niin kaunista ja hentoa. Tytön posket jo punoittavat 
pakkasesta, vaikka se on jo aamun myötä lauhtunut. Hän katselee ympärilleen, havupuiden oksat 
painuvat alas raskaiden lumikerrosten alla. Kuinka lumi voikaan noin orjuuttaa oksaparkoja, 
jotka runko kaarellaan joutuvat pitämäät itseään yllä. 
Lapsen mieli on sekava. 

Välillä liukuu todellisuudesta aivan ajattomuuden rajalle, joka häilyy epäselvinä kylmien, 
jäätyneiden kyyneleiden ja talven välillä. Silti kello koko ajan tikittää aikaa eteenpäin, 
milloin pommi räjähtää, milloin kyyneleet kuivuvat poskilta? Sen lapsikin haluaisi tietää, 
sama lapsi, joka unelmissaan kirmaa vaaleat letit tuulessa viuhuen satumaassaan, 
upouusi valkoinen leninki hohtaen kirkkaana, auringon heijastaen siihen säteensä. 
Nyt lapsi joutuu kuitenkin tyytymään mustaan surupukuunsa, 
siihen samaan joka hänellä niin monesti on ollut päällään. 
Milloin, onko jo aika päästää irti? 

Ajattomuuden, kuoleman raja on selventynyt. Kylmät kyyneleet ovat jäätyneet, 
kyllä ne sulavat vielä jonain päivänä. Kuitenkin, ilman lohdun sanoja, saa tyttö kävellä 
läpi hautausmaan, pieni kukkakimppu kerättynä sylissään, ohikulkijat nyrpistelisivät neniään 
ja huitoisivat käsiään niin, että hienojen leninkien helmat viuhuen tytön nähdessään, 
musta huivi hartioilla, risukimppu kädessä polvistuen vanhempien haudalle. 
Todellisuudessa, teko on uskomattoman suuri niin pieneltä lapselta. Kuinka häneltä 
voikaan vaatia näin suuria asioita, kuin ymmärtämään kylmien kyyneleiden merkitys? 
Lapsi nousee seisomaan ja kuiskaa hiljaa, "levätkää rauhassa".